Myrskyn jälkeen

Eteläisessä Espoossa ei viime yönä juurikaan nukuttu. Ei ainakaan Espoonlahden suunnalla. Tai en ainakaan minä. 

Kuva: YLE

Juuri kun olin nukahtamaisillani puolen yön tienoilla pitkän ja hektisen päivän jälkeen, hiljaisena alkanut sade kiihtyi aivan kuin joku olisi kääntänyt voimakkaan suihkun täysille. Ja vain hetki siitä eteenpäin iski ensimmäinen salama jota säesti odotettu - ja ärsyttävä jylinä.

Tämäkin vielä - ajattelin mielessäni - juuri kun olisin tarvinnut unta enemmän kuin mitään muuta.

En tiedä, kuinka kauan ukkosta kesti ensimmäisessä vaiheessa, mutta ilmeisesti nukahdin, koska havahdun uuteen ukkoseen hieman kolmen jälkeen. Salamat valaisevat makuuhuoneemme ja ryhdyn laskemaan sekunteja, josko osaisin arvioida ukkosen etäisyyden. En osaa. Harmittaa vaan niin perusteellisesti, kun ei saa - tai ei voi - nukkua.

Yht'äkkiä sisälläni alkaa soida laulu, jonka kirjoitin toukokuussa Psalmin 19 pohjalta, ja alan hyräilemään sitä mielessäni:

Taivas julistaa Jumalan kunniaa, 

Taivaan kansi kertoo Hänen teoistaan

Päivä ilmoittaa, yökin julistaa, 

Jumalamme suuruutta, ilman sanoja

Kaikkialla kaikuu, ääni Jumalan

Merten yllä raikuu, pauhu valtava

Mikään ei jää piiloon Herran voimalta

Kuitenkin Hän muistaa pientä ihmistä

Taivas julistaa Jumalan kunniaa

Aurinkokin kertoo Hänen voimastaan

Kuukin ilmoittaa, tähdet vahvistaa

Jumalamme suuruutta, ilman sanoja

Huomaan hymyileväni miettiessäni Jumalan suuruutta. Sitä, että Hänen äänensä kaikuu kaikkialla, tehokkaampana kuin mikään  tai kukaan, eikä mikään eikä kukaan voi tuota ääntä pysättää. Joskus se tulee hiljaa, joskus voimalla. Mutta kuinka vaikeata onkaan välillä tunnistaa Hänen äänensä. 

Hämmennyn, kun huomaan, ettei salamoiden välke ja ukkosen jylinä enää ärsytäkään minua, enkä ole lainkaan harmissani, ettei minua nukuta, sisälläni soi vain tuo tuore laulu. 

Viiden paikkeilla taivaan suihkuhanoja käännetään toiseen suuntaan ja äsken niin majesteetillinen äänimaisema vaihtuu täydelliseen hiljaisuuteen, jota hennosti komppaavat muutavat kanssani valvoneet linnut. 

Samassa kuulen, että sisäinen lauluni on vaihtunut toiseen, edesmenneen Kari Tapion kirjoittamaan hienoon tekstiin:

Myrskyn jälkeen on poutasää

Vihdoin oon sen saanut ymmärtää

Nyt sen nään, ei voi yksikään

Päättää päivistään, ne määrätään

Myrskyn jälkeen nyt nähdä saan

Auringon taas käyvän hehkumaan

Tiedän tän, vielä kerran nään

Sateenkaaren pään, ja sinne jään

Itse asiassa en muista sängynpohjalta kaikkia kertosäkeistön sanoja, vaan minun pitää nousta googlaamaan ne. Ja kun ne löysin ja luin, minun oli pakko jakaa tämä kokemukseni sinun kanssasi.

Ja tähän loppuun vielä ote Kaikkivaltiaan puheesta Jobille (Job 38:22-30):

Oletko käynyt paikassa, jossa minä säilytän lunta, oletko nähnyt rakeiden varastot?

Olen täyttänyt ne ahdingon aikoja varten, sodan päiviä, taistelun päivää varten.

Tunnetko valon kulkutiet? Mistä nousee polttava itätuuli?

Kuka on uurtanut väylän rankkasateelle, kuka on avannut tien ukkosen jylinälle?

Kuka antaa sateen asumattomaan maahan, autioon maahan, jossa ei ole yhtään ihmistä?

Kuka ruokkii autiomaan, tyhjän maan, niin että se vehmaana viheriöi?

Kuka on sateen isä? Kenen pisarat kasteena hedelmöittävät maan?

Kenen kohdusta syntyy jää, kenen sylistä taivainen huurre, kun vedet peittyvät kuin kivisen kannen alle ja syvyyden pinta vetäytyy umpeen?

Tähän on pakko vastata samoin kuin Job:  

- Olen liian vähäinen. Miten voisin vastata sinulle? Minä panen käden suulleni ja vaikenen. 

Siunausta päivääsi,

Risto