Eteläisessä Espoossa ei viime yönä juurikaan nukuttu. Ei ainakaan Espoonlahden suunnalla. Tai en ainakaan minä.
Kuva: YLE |
Juuri kun olin nukahtamaisillani puolen yön tienoilla pitkän ja
hektisen päivän jälkeen, hiljaisena alkanut sade kiihtyi aivan kuin joku olisi
kääntänyt voimakkaan suihkun täysille. Ja vain hetki siitä eteenpäin iski
ensimmäinen salama jota säesti odotettu - ja ärsyttävä jylinä.
Tämäkin vielä - ajattelin mielessäni - juuri kun olisin tarvinnut
unta enemmän kuin mitään muuta.
En tiedä, kuinka kauan ukkosta kesti ensimmäisessä vaiheessa, mutta
ilmeisesti nukahdin, koska havahdun uuteen ukkoseen hieman kolmen jälkeen.
Salamat valaisevat makuuhuoneemme ja ryhdyn laskemaan sekunteja, josko osaisin
arvioida ukkosen etäisyyden. En osaa. Harmittaa vaan niin perusteellisesti, kun
ei saa - tai ei voi - nukkua.
Yht'äkkiä
sisälläni alkaa soida laulu, jonka kirjoitin toukokuussa Psalmin 19 pohjalta,
ja alan hyräilemään sitä mielessäni:
Taivas julistaa Jumalan kunniaa,
Taivaan kansi kertoo Hänen
teoistaan
Päivä ilmoittaa, yökin
julistaa,
Jumalamme suuruutta, ilman
sanoja
Kaikkialla kaikuu,
ääni Jumalan
Merten yllä raikuu, pauhu valtava
Mikään ei jää piiloon Herran voimalta
Kuitenkin Hän muistaa pientä ihmistä
Taivas julistaa Jumalan
kunniaa
Aurinkokin kertoo Hänen
voimastaan
Kuukin ilmoittaa, tähdet
vahvistaa
Jumalamme suuruutta, ilman
sanoja
Huomaan hymyileväni miettiessäni Jumalan suuruutta. Sitä, että
Hänen äänensä kaikuu kaikkialla, tehokkaampana kuin mikään tai kukaan, eikä mikään eikä kukaan voi tuota
ääntä pysättää. Joskus se tulee hiljaa, joskus voimalla. Mutta kuinka vaikeata onkaan välillä tunnistaa Hänen äänensä.
Hämmennyn, kun huomaan, ettei salamoiden välke ja ukkosen jylinä
enää ärsytäkään minua, enkä ole lainkaan harmissani, ettei minua nukuta, sisälläni
soi vain tuo tuore laulu.
Viiden paikkeilla taivaan suihkuhanoja käännetään toiseen suuntaan
ja äsken niin majesteetillinen äänimaisema vaihtuu täydelliseen hiljaisuuteen,
jota hennosti komppaavat muutavat kanssani valvoneet linnut.
Samassa kuulen, että sisäinen lauluni on vaihtunut toiseen,
edesmenneen Kari Tapion kirjoittamaan hienoon tekstiin:
Myrskyn jälkeen on poutasää
Vihdoin oon sen saanut ymmärtää
Nyt sen
nään, ei voi yksikään
Päättää
päivistään, ne määrätään
Myrskyn
jälkeen nyt nähdä saan
Auringon
taas käyvän hehkumaan
Tiedän tän,
vielä kerran nään
Sateenkaaren
pään, ja sinne jään
Itse
asiassa en muista sängynpohjalta kaikkia kertosäkeistön sanoja, vaan minun pitää nousta
googlaamaan ne. Ja kun ne löysin ja luin, minun oli pakko jakaa tämä kokemukseni sinun kanssasi.
Ja
tähän loppuun vielä ote Kaikkivaltiaan puheesta Jobille (Job 38:22-30):
Oletko
käynyt paikassa, jossa minä säilytän lunta, oletko nähnyt rakeiden varastot?
Olen
täyttänyt ne ahdingon aikoja varten, sodan päiviä, taistelun päivää varten.
Tunnetko
valon kulkutiet? Mistä nousee polttava itätuuli?
Kuka
on uurtanut väylän rankkasateelle, kuka on avannut tien ukkosen jylinälle?
Kuka
antaa sateen asumattomaan maahan, autioon maahan, jossa ei ole yhtään ihmistä?
Kuka
ruokkii autiomaan, tyhjän maan, niin että se vehmaana viheriöi?
Kuka
on sateen isä? Kenen pisarat kasteena hedelmöittävät maan?
Kenen
kohdusta syntyy jää, kenen sylistä taivainen huurre, kun vedet peittyvät kuin kivisen kannen alle ja syvyyden pinta
vetäytyy umpeen?
Tähän on pakko vastata samoin kuin Job:
- Olen liian vähäinen. Miten voisin
vastata sinulle? Minä panen käden suulleni ja vaikenen.
Siunausta päivääsi,
Siunausta päivääsi,
Risto